maanantai 5. kesäkuuta 2017

Oivallus

Toissa viikolla koin valaistuksen ja Kellotorni nytkähti hurjasti eteenpäin. Juoni asettui paikoilleen ja minä tiesin pitkästä aikaa mihin olin menossa. Luvut siirtyivät paikasta toiseen. Osa poistui, uusia tuli tilalle. Raakatekstiä syntyy ja olen uudelleen löytänyt tarinan ilon. Varjopuolena tietenkin se, että melkein kaikki 35 000 sanaa jotka olin kirjoittanut ennen tätä valaistusta lentää roskakoriin. Yksi luku jäi muuttumattomana paikoilleen, mutta muut lähtevät jollain tavalla. Osan poistan. Osan voin pitää kunhan puristan ne editointimankelin läpi. Sanoja on nyt vähän päälle 30 tuhatta. Olen poistanut paljon, mutta tilalle on tullut uutta. Sanamäärää kohentaa se, että en ole koskenut vielä alkupään lukuihin. 
 
Yksi niistä asioista jotka ei toiminut tarinassa oli alku. Aloitin kertomisen liian kaukaa ja kesti pieni ikuisuus ennen kuin juttu lähti kunnolla liikkeelle. Mielessä on jo uusi tapa aloittaa tarina, mutta ne alkupään luvut ovat vielä koskemattomina paikoillaan ja tämä siitä syystä, että halusin rakentaa tarinan rungon. Haluan nähdä, miten juoni etenee. En halua säätää vain alkupäätä ja miettiä, että tässäkö sitä vieläkin ollaan. 
 
Roskiin menevät sanat eivät harmita. Olisiko ollut mukavaa ymmärtää juonenkulku aikaisemmin? Tietenkin, mutta uskon siihen, ettei mikään kirjoittaminen ole hukkaan heitettyä. Vaikka pidän suunnittelemisesta ja juonikaavioista niin olen huomannut, että tarina syntyy kirjoittaessa. En usko, että tämä oivallus olisi syntynyt jos en olisi kirjoittanut sitä auki.